Olen viettänyt viimeiset kolme päivää tapittamalla Babaria. Boksin metsästämisessä meni kohtuu kauan, se kun oli jo ehtinyt loppua kaupoista (netti- ja normaali), joten hoidin pahinta nostalgianälkääni Youpparin englanninkielisillä (ja osin ranskankielisillä) jaksoilla.
Muistaako kukaan, mitä olen sanonut Pienestä talosta in the prairie? Jotenkin samanlainen tunnelma/sekahedelmäkeitto on Babarissakin nähtävillä: On pelottavia jaksoja(jakso 12), oikeasti ahdistavia jaksoja (jakso 15:sta en hevillä katsoisi toiste), täydellisiä hulluttelujaksoja(näitä on liikaa!Jakso 36, Jakso 28), seesteistä fiilistelyä ja armotonta keuhkaamista. Suomenkielisiin ääninäyttelijöihin piti pitää pienoisen totuttelukauden enkunkuuntelun jälkeen, mutta voin vapaalla kädellä sanoa dubbauksen olevan laadukasta ja suurimmalti osalti parempaa kuin alkuperäinen (mikäli alkuperäinen sitten oli se englanti). Varsinkin pikku Isabellan vauvaääni sulatti sydämen: kukkuluuluu, mitä kuuluu? Aww, miten suloinen olento!
Muutenkin hahmot ovat loistavia! Ja pelittävät yhteen täydellä laidallisella. Pomelo ja Korianteri (joo, anteeksi :D Pompadour ja Kornelius) ovat kaikessa inhimillisyydessään ja protokollaisuudessaan hulvaton parivaljakko (tai kolmivaljakko Trubadurin liittyessä seuraan) Babarin itsensä pitäessä naruja käsissä tyynen rauhallisena. Kuninkaallinen jälkikasvu taas huitelee omia teitään lapsille tyypillisten uhmakausien ja en-kyllä-ikinä-leiki-tuon-kanssa viidakossa (joita en kyllä muista omassa lapsuudessa kokeneeni). Ja jos minulta kysytään, pidänkö enemmän sarjan menneisyyteen liittyvistä jaksoista, vai tosihetkessä tapahtuvista, vastaisin epäröimättä, että menneeseen. Oikeasti, vaikka palatsin pyöritystä on niin armottoman huvittavaa seurata ja kakarat on söpöjä, minua kiehtoo enemmän se aika, kun Babar oli nuorempi ja joutui tekemään nykyhetkeen vaikuttavia päätöksiä (plussana, se norsu on suloisempi ilman syöksyhampaita..). Huomioitavaa on, miten erilaiseksi Seleste on muuttunut lapsuusaikojen rasavillistä ja voimakastahtoisesta esilläolijasta leppoisaksi ja taustatukea antavaksi perheenäidiksi. Babar ei taas ole muuttunut kovinkaan paljon (hitsi vieköön, miten joku voi olla noin naivi! B: Ei minua kukaan halua syrjäyttää/siepata, usko jo! Joo, ei takuulla...pikkukuningas...x3), mitä nyt on vanhemmiten rajoittanut seikkailun pää asiassa tarinointiin ja allekirjoitusten jakamiseen.
Sarjan pahiksena hyörii tietenkin Kntuli..äh..Konduli..ÄRH! Konsuli Ratakses, vaikka kieltäydyn asettamasta häntä arkkipahiksen tahi pääpahiksen asemaan. Ratakses ei ole minusta paha hahmo. Paremminkin isoegoinen pullistelija, joka tuntee itsensä, mutta haluaa esittää kansalaislle kovempaa. Ratakses ei ole sillä tavoin julma tai kieroonkasvanut kuin vaikka AJK:n Korppi, vaan pohjimmiltaan pehmo rymyäjä. Ei sillä, ettei hänestä uhkaavuuttakin tarvittaessa löytyisi: tyyppi, joka pitää otteessaan puolta viidakon kuninkaista ja viis veisaa toisten kasvimaista voi olla totinen uhkakin. Ja toisaalta, tosi pahiksen tuntomerkkeihihän kuuluvat vastustajasta tehdyt figuurit ja tiit, joita on kiva muksia/heitellä kun elämä ahdistaa. Mistä kaupasta sellaisia saa?
Siinä missä Babar ja Ratakses eivät muka suostu tulemaan toimeen keskenään, kuningasperheiden rouvat ja sarjan loppupuolella lapset ovat hyvä pataa. Sarjassa on yllättävää (hyvin positiivisella tavalla), että ns. sankari ja pahis liittoutuvat tuon tuostakin yhteisten etujen vuoksi. Ne miehet :D heti toisiaan piikittelemässä. Suurta hupia tuottaa esimerkiksi jakso 33 - My dinner with Rataxes, jossa perheenpäät lähtevät kaksistaan etsimään lapsia vanhoista, romahtamispisteessä olevista hyökkäystunneleista upean kartan avulla. On huvittavaa seurata, kuinka Ratakses tuntee loputonta tarvetta päteä Babarin kustannuksella - hällä väliä, mihin hetkellinen pätemisen näyttely sitten johtaa. Sarvikuonon uho ei vaan saa syrjäytettyä sitä tosiasiaa, että Babar on maltillisempi ja parempi johtaja. Ja tämä Ratakses ikävä kyllä tietää.
Ratakses: Pitäisikö minun vain istua ja odottaa, että Babar ratkaisee ongelmamme?!
Neuvonantaja: Se on hyväksi havaittu konsti...
Myös sarjan sivuhenkilöt ovat muikeita tapauksia. Se norsuarmeija-kompanja, jaksossa 23, jolle kaikki tehtävät ovat liian pieniä; ja Selestenkylän esimerkillinen palokunta, joka hälytyksen sattuessa ryntää sekunneissa vaikka sarvikuonomaahan hokien Missä palaa, missä palaa, missä palaa??? Ei elämä, mitä veikkosia! Myös rouva Ratakses on ehdottomasti tutustumisen arvoinen hahmo kaikessa junttimaisessa kauneudentavoittelussa ja kulttuurirakkaudessaan. Hieman iinestävä miehenpompottelija ja justiinamainen kaapin paikan näyttäjä.
Boksin katselun aikana aloin tietenkin maantieteen opiskelijan roolissa pohtimaan huomaamattani viidakon nopeasti nousevaa elintasoa ja siitä koituvia ongelmia (joille irvailtiin jaksossa 38). En mahda mitään sille, että kallistun piirretyissä aina sen yhteiskunnallisen ja kestävän kehityksen tason tarkasteluun (sama vika Alfredin kanssa. Siinä vaiheessa kun valaat alkoivat kiistelemään kasvihuoneilmiöstä, minulla petti pokka). Norsut ja sen myötä suurin osa viidakkoa kokee vain niin järisyttävän rakennemuutoksen ihmisten oppien kautta. Tuntuu uskomattomalta, että toimiva ja hyvinvoiva yhteiskunta nousee tyhjästä vain yhden sukupolven aikana, varsinkin kun lauman johdossa on alle teini-ikäinen elefantti. Siinä on pojalla unelma. Mikäs siinä. Babar on viisas johtaja, vaikka joutuukin usein tasapainoilemaan eri vaihtoehtojen kanssa ja sortuu tekemään vääriä ratkaisuja. Ja se ikuinen protkollaviidakko ei auta asiaa yhtään... Pomppis, onko se oikeasti noin vaikeaa? (Lampurin pohjalta: on se.)
Sarja tuntuu kuitenkin vähän lössöltä. Mitään pahaa ei oikeasti tapahdu sitten alkupään norsunmetsästysten ja viidakkopalojen. Babarin maailma on vain niin uskomattoman seesteinen, että tulkkaan nurkissa silloin tällöin hyörivät pahaenteiset varjot ja kiikarit marjapuskissa automaattisesti joksikin harmottomaksi erehdykseksi. Pomppadour ja Kornelius ovat kyllä näkevinään vaaroja kaikkialla, mutta totuus on sitten... yyh. Siepatkaa se norsu edes kerran, jookosta joo? -.- Tai oikeastaan jaksot 4 ja 30 edustavat sitä synkempää puolta. Aleksanterin epätoivo käärmeen purtua Lorea hyökyy vähän liikaakin ulos näyttöruudulta. Ja se jakson 11 flyygelipainajainen oli karmiva. Mutta kokonaisuudessaan sarjalta puuttuu se todellisen elämän ja vaaran tuntu, jota jäin vähän kaipaamaan isällisten opetuksien seuraksi.
EDIT//: Panen oman juttuni vastapainoksi erään blokin Babar-linkin. Olen kirjoittajan kanssa monista asioista yhtä mieltä ja juttu on upeasti kirjoitettu. Samasta paikasta löytyy myös disney-laulu-joulukalenteri, joka on hyvin avaava...
http://missinglink.kadon.net/2010/nostalgiaa-babar-norsujen-kuningas/
Muistaako kukaan, mitä olen sanonut Pienestä talosta in the prairie? Jotenkin samanlainen tunnelma/sekahedelmäkeitto on Babarissakin nähtävillä: On pelottavia jaksoja(jakso 12), oikeasti ahdistavia jaksoja (jakso 15:sta en hevillä katsoisi toiste), täydellisiä hulluttelujaksoja(näitä on liikaa!Jakso 36, Jakso 28), seesteistä fiilistelyä ja armotonta keuhkaamista. Suomenkielisiin ääninäyttelijöihin piti pitää pienoisen totuttelukauden enkunkuuntelun jälkeen, mutta voin vapaalla kädellä sanoa dubbauksen olevan laadukasta ja suurimmalti osalti parempaa kuin alkuperäinen (mikäli alkuperäinen sitten oli se englanti). Varsinkin pikku Isabellan vauvaääni sulatti sydämen: kukkuluuluu, mitä kuuluu? Aww, miten suloinen olento!
Muutenkin hahmot ovat loistavia! Ja pelittävät yhteen täydellä laidallisella. Pomelo ja Korianteri (joo, anteeksi :D Pompadour ja Kornelius) ovat kaikessa inhimillisyydessään ja protokollaisuudessaan hulvaton parivaljakko (tai kolmivaljakko Trubadurin liittyessä seuraan) Babarin itsensä pitäessä naruja käsissä tyynen rauhallisena. Kuninkaallinen jälkikasvu taas huitelee omia teitään lapsille tyypillisten uhmakausien ja en-kyllä-ikinä-leiki-tuon-kanssa viidakossa (joita en kyllä muista omassa lapsuudessa kokeneeni). Ja jos minulta kysytään, pidänkö enemmän sarjan menneisyyteen liittyvistä jaksoista, vai tosihetkessä tapahtuvista, vastaisin epäröimättä, että menneeseen. Oikeasti, vaikka palatsin pyöritystä on niin armottoman huvittavaa seurata ja kakarat on söpöjä, minua kiehtoo enemmän se aika, kun Babar oli nuorempi ja joutui tekemään nykyhetkeen vaikuttavia päätöksiä (plussana, se norsu on suloisempi ilman syöksyhampaita..). Huomioitavaa on, miten erilaiseksi Seleste on muuttunut lapsuusaikojen rasavillistä ja voimakastahtoisesta esilläolijasta leppoisaksi ja taustatukea antavaksi perheenäidiksi. Babar ei taas ole muuttunut kovinkaan paljon (hitsi vieköön, miten joku voi olla noin naivi! B: Ei minua kukaan halua syrjäyttää/siepata, usko jo! Joo, ei takuulla...pikkukuningas...x3), mitä nyt on vanhemmiten rajoittanut seikkailun pää asiassa tarinointiin ja allekirjoitusten jakamiseen.
Sarjan pahiksena hyörii tietenkin Kntuli..äh..Konduli..ÄRH! Konsuli Ratakses, vaikka kieltäydyn asettamasta häntä arkkipahiksen tahi pääpahiksen asemaan. Ratakses ei ole minusta paha hahmo. Paremminkin isoegoinen pullistelija, joka tuntee itsensä, mutta haluaa esittää kansalaislle kovempaa. Ratakses ei ole sillä tavoin julma tai kieroonkasvanut kuin vaikka AJK:n Korppi, vaan pohjimmiltaan pehmo rymyäjä. Ei sillä, ettei hänestä uhkaavuuttakin tarvittaessa löytyisi: tyyppi, joka pitää otteessaan puolta viidakon kuninkaista ja viis veisaa toisten kasvimaista voi olla totinen uhkakin. Ja toisaalta, tosi pahiksen tuntomerkkeihihän kuuluvat vastustajasta tehdyt figuurit ja tiit, joita on kiva muksia/heitellä kun elämä ahdistaa. Mistä kaupasta sellaisia saa?
Siinä missä Babar ja Ratakses eivät muka suostu tulemaan toimeen keskenään, kuningasperheiden rouvat ja sarjan loppupuolella lapset ovat hyvä pataa. Sarjassa on yllättävää (hyvin positiivisella tavalla), että ns. sankari ja pahis liittoutuvat tuon tuostakin yhteisten etujen vuoksi. Ne miehet :D heti toisiaan piikittelemässä. Suurta hupia tuottaa esimerkiksi jakso 33 - My dinner with Rataxes, jossa perheenpäät lähtevät kaksistaan etsimään lapsia vanhoista, romahtamispisteessä olevista hyökkäystunneleista upean kartan avulla. On huvittavaa seurata, kuinka Ratakses tuntee loputonta tarvetta päteä Babarin kustannuksella - hällä väliä, mihin hetkellinen pätemisen näyttely sitten johtaa. Sarvikuonon uho ei vaan saa syrjäytettyä sitä tosiasiaa, että Babar on maltillisempi ja parempi johtaja. Ja tämä Ratakses ikävä kyllä tietää.
Ratakses: Pitäisikö minun vain istua ja odottaa, että Babar ratkaisee ongelmamme?!
Neuvonantaja: Se on hyväksi havaittu konsti...
Myös sarjan sivuhenkilöt ovat muikeita tapauksia. Se norsuarmeija-kompanja, jaksossa 23, jolle kaikki tehtävät ovat liian pieniä; ja Selestenkylän esimerkillinen palokunta, joka hälytyksen sattuessa ryntää sekunneissa vaikka sarvikuonomaahan hokien Missä palaa, missä palaa, missä palaa??? Ei elämä, mitä veikkosia! Myös rouva Ratakses on ehdottomasti tutustumisen arvoinen hahmo kaikessa junttimaisessa kauneudentavoittelussa ja kulttuurirakkaudessaan. Hieman iinestävä miehenpompottelija ja justiinamainen kaapin paikan näyttäjä.
Boksin katselun aikana aloin tietenkin maantieteen opiskelijan roolissa pohtimaan huomaamattani viidakon nopeasti nousevaa elintasoa ja siitä koituvia ongelmia (joille irvailtiin jaksossa 38). En mahda mitään sille, että kallistun piirretyissä aina sen yhteiskunnallisen ja kestävän kehityksen tason tarkasteluun (sama vika Alfredin kanssa. Siinä vaiheessa kun valaat alkoivat kiistelemään kasvihuoneilmiöstä, minulla petti pokka). Norsut ja sen myötä suurin osa viidakkoa kokee vain niin järisyttävän rakennemuutoksen ihmisten oppien kautta. Tuntuu uskomattomalta, että toimiva ja hyvinvoiva yhteiskunta nousee tyhjästä vain yhden sukupolven aikana, varsinkin kun lauman johdossa on alle teini-ikäinen elefantti. Siinä on pojalla unelma. Mikäs siinä. Babar on viisas johtaja, vaikka joutuukin usein tasapainoilemaan eri vaihtoehtojen kanssa ja sortuu tekemään vääriä ratkaisuja. Ja se ikuinen protkollaviidakko ei auta asiaa yhtään... Pomppis, onko se oikeasti noin vaikeaa? (Lampurin pohjalta: on se.)
Sarja tuntuu kuitenkin vähän lössöltä. Mitään pahaa ei oikeasti tapahdu sitten alkupään norsunmetsästysten ja viidakkopalojen. Babarin maailma on vain niin uskomattoman seesteinen, että tulkkaan nurkissa silloin tällöin hyörivät pahaenteiset varjot ja kiikarit marjapuskissa automaattisesti joksikin harmottomaksi erehdykseksi. Pomppadour ja Kornelius ovat kyllä näkevinään vaaroja kaikkialla, mutta totuus on sitten... yyh. Siepatkaa se norsu edes kerran, jookosta joo? -.- Tai oikeastaan jaksot 4 ja 30 edustavat sitä synkempää puolta. Aleksanterin epätoivo käärmeen purtua Lorea hyökyy vähän liikaakin ulos näyttöruudulta. Ja se jakson 11 flyygelipainajainen oli karmiva. Mutta kokonaisuudessaan sarjalta puuttuu se todellisen elämän ja vaaran tuntu, jota jäin vähän kaipaamaan isällisten opetuksien seuraksi.
EDIT//: Panen oman juttuni vastapainoksi erään blokin Babar-linkin. Olen kirjoittajan kanssa monista asioista yhtä mieltä ja juttu on upeasti kirjoitettu. Samasta paikasta löytyy myös disney-laulu-joulukalenteri, joka on hyvin avaava...
http://missinglink.kadon.net/2010/nostalgiaa-babar-norsujen-kuningas/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti