P&F vs. Tintti osa 2

Eläinseuralainen.
Franquinin kulta-aikoina Pikon ja Fantasion keralla roikkui Spip-orava ja Marsupilami (joka on alkuperäisestikin Marsupilami ja jolla ei ole mitään tekemistä marsun kanssa. Vähän kuin Fantasio Ruotsiksi.) Ja Tintillähän on Milou. Marsupilami hävisi sarjasta pian Franquinin lopetettua (oikeussyyt), mutta Spip on porskuttanut mennä alusta asti. Ja koska Marsupilami ei ”puhu”, päätän keskittyä tässä nyt Spipin ja Miloun vertailuun. Molemmat hahmot puhuivat sarjojen alkuaikoina ihan oikeasti. Tintti Afrikassa – albumissa Tintti ja Milou keskustelevat hytissä ja Sieninevan Velhossa Spip neuvoo Pikoa heidän hiippaillessaan pusikossa (Spip: anna minun mennä katsomaan, kauempaa nähtynä näytän ihan tavalliselta oravalta. Minä (hätkähdän lukemaani): Mitä h*ttoa?? Se puhuu?!!)

Spip on kuitenkin erilainen hahmo kuin Milou. (Sen lisäksi että oravat ovat kettuterriereitä söpömpiä) se on enemmän inhimillistetympi. On Spipilläkin vaistonsa jäljellä, mutta monessa suhteessa se on muuttunut cityoravaksi. Se kommentoi varsinkin Franquinin tarinoissa ahkerasti ajatuskupliensa kautta pitäytyen pää-asiassa nokkelassa sarkasmissa. Tomen ja Janryn valtakautena Spipin puheenvuorot harvenevat, mutta se säilyy aktiivisena toimijana, milloin kiikutellen nitroglyseriini-pulloa, milloin roikkuen poliisien takamuksissa tai roistojen sormenpäissä. Milou taas on aito koira, joka saa suurta mielihyvää kissojen jahtaamisesta ja luiden metsästyksestä. Milousta on seikkailujen aikana Spipä enemmän harmia pää-asiassa sen karkailuviettien takia. Milou on viskiin menevä ahmatti, Spip taas äkkipikainen ja ärsyyntyvä. Ja hyveellisempi, jos tätä sanaa voi käyttää puhuttaessa eläimistä. Ehkä se kompensoi päähenkilöä: Tintti on Milouhun verrattuna (ja verrattuna kaikkiin muihinkin) oikea enkeli ja samaa on nähtävissä myös Pikossa, joskaan ei yhtä selvästi ja tietysti toisinpäin: Spip tuntuu toisinaan paljon aikuismaisemmalta, kuin Piko ja Fantasio konsaan. Siis mitä minä yritän sanoa? O_o

Mikä merkitys eläinseuralaisella sitten on? Näitähän löytyy nimittäin muualtakin, esim. Asterixin ja Obelixin Idefix (<- aivan tajuttoman söpö hauva) ja Lucky Luken Jolly Jumpper (<- What A Horse!) Ne mahdollistavat monia asioita (Haluat köydet poikki?), kuljettavat farssia eteenpäin (taas se kupsahti/jahtaa kissaa), synnyttävät tarinaa tarinan sisälle, luovat irtioton liian synkkiin paikkoihin (Jee! Marsupilami tuli, makkarasota voi alkaa!), ja ehkä tärkein: ne auttavat näkemään päähenkilöissä sen puolen, mikä muuten jäisi pimentoon. Eli useimmin sen huolehtivan (taas se Milou on purrut hihnansa poikki) ja hellänkin.

Tintti vs. Piko ja Fantasio

Tuon Facebookissa tapahtuneen minun ja Mintun (nimi muutettu) välisen Tintti-keskustelun innoittamana päätin pohtia hieman tarkemmin minun ja Tintin epäsuhteista Wienervalssia. Ja tietysti vertailla Tinttiä ikisuosikkiini (jos sellaisesta voi puhua?) Pikoon ja Fantasioon, joka siis edustaa samaten Franco-belgialaista sarjakuvaa (ikisuosikeissa olisi ehkä paremmin A. Ankka. Pikon ja Fantasionhan olen tuntenut vasta siinä seitsemän vuotta (joista vasta neljä kunnolla. Ylä-asteen aikainen touhu vetää mielen mustaksi kaikessa lapsellisuudessaan)). Onhan Tintti kuitenkin se tunnetuin eurooppalaisen sarjakuvan ilmentymä ja ansaitsee sen vuoksi enemmän palstatilaa kuin nyt olen sille antanut Facebook-haasteessani. Voin sanoa, että olen oppinut ymmärtämään Tinttejä vasta jonkun aikaa sitten, sivistävässä Lukiossa, jossa opetetaan suhtautumaan kaikkeen harkitsevammin ja onkimaan erilaisia puolia jutuista, joita ei edes välittäisi lukea (kuten se Koiran kuolema –novelli, josta piti tehdä essee >.<). Kyllä kai se yksi Tinttikin siinä mukana menee?

Tintti versus Piko ja Fantasio

omituista ähellystä ja mielipiteitä henkilöltä, jolle asia ei mitenkään kuulu

Myönnän olevani tahtomattakin puolueellinen. Tinttiä ymmärrän, Pikosta pidän. Teenkin tätä oikeastaan itselleni selventääkseni (ja osin oppiakseni Tinttiä paremmin). En niinkään hehkuta tai ylikerro Pikon ja Fantasion ansioita, vaan paremminkin huomaan puolustelevani sen puutteita. Tinttiin pystyn suhtautumaan neutraalisti. Niitä olen myös lukenut vähemmän, enkä ole yhtä hyvin selvillä eri hahmoista, heidän tekemisistään tai motiiveista kuin Pikon vastaavista asioista. Pikoissa on myös kohtia ja erilaisia hahmoja, joille Tintistä ei löydy vastinetta (ja päinvastoin), joten niiden kohdalle tullessa taiteilen omilla ehdoillani. Sanon nyt tämän, että tietäisitte varoa. Älkää uskoko kaikkea lukemaanne. Suosittelenkin painumaan kirjastoon ja lainaamaan albumit itse (jos olisin tehnyt saman ennen kirjoittamisen aloittamista, olisin paljon viisaampi.)

  Päällimmäinen tunne, mikä Tinttiä lukiessa jää käteen on tarinan hidas tempo: suoranainen tylsyys paikoitellen. Pienempänä skippasin suosiolla kaikki ruudut, jotka koostuvat pienestä päästä ja valtavasta puhekuplasta. Kun nyt olen vertaillut keskenään Piko ja Fantasio – tarinaa Sos..Brezelbug kutsuu ja Tinttejä, ei minusta puhekuplien painotuksessa ole kovinkaan paljoa eroa. Yhtä paljon ja yhtä massiivisia on kummassakin, mutta mistä johtuu, että Tinttiä lukiessa tuppaa väsyttämään nykyäänkin, kun taas Brezelin luin seitsemännellä luokalla uskontotunnin aikana innosta hehkuen? Kieli, sanon minä. Tintin puhekuplat ovat täynnä jaarittelua, tarinalle epäoleellisia lausahduksia, niinittelyä, vastailua kysymyksiin, jotka on lausuttu vain tekijän ajatuksissa. Ne ovat hyvin perusteellisia, ehkä liiankin selventäviä. Pikon (Kutsutaan sarjaa nyt näin, kun en jaksa näpyttää P&F:ää koko ajan ja se näyttää tyhmältä) repliikit ovat hauskempia. Pikku nyrpeilyä, sarkasmia, leppoisaa jutustelua. Puhekuplat on jaksotettu siten, ettei hirveän pitkää puhekimaraa tule kuin ehkä Pormestarin päästessä ruutuun. Tosin Pormestarin puheet ovat niin epäjohdottomia kummajaisia, että niitä lukee mielikseen, muistamatta aplodien jälkeen sanaakaan puheen ideasta. Etsikääpä käsiinne Buddhan vanki ja lukekaa maatalousnäyttelyn avajaispuhe. Täyttä rrautaa!

Piirrostyyli on toinen vertailuvaihe (ja näistä kaikista vielä tarkemmin myöhemmin). Tintti edustaa, tai on oikeastaan oppi-isänä belgialaisen, realistisemman tyylin sarjakuville (kutsutaan nimellä line clear, mutten ole varma kirjoitusasusta. Puhdas linja. EDIT: Tinttipedia auttaa. Kyseisen suuntauksen nimi on ligne claire ). No, kovin realistiseltahan sarja ei näytä, mutta verrattuna toiseen, pottunokka-suuntaukseen, ero on selvä. Pottunokkatyyli, jota Piko edustaa (ollen myös tämän suuntauksen alkuunpanijoita) miellyttää minun silmääni enemmän. Tintti on vaan… liian jäykkää. Katsokaapa jotain kuvaa, jossa Dubondtit kellahtavat taas vaihteeksi johonkin. Tai niitä staattisia, liian puhtaita ja tarkasti piirrettyjä kuvia juoksevasta/seisovasta/puhuvasta/istuvasta Tintistä. Ja sitten katsotaanpas Pikoa (taidan olla puolueellinen kirjoittaja. Ei ehkä olisi pitänyt vetää tätä vertailujuttua tähän mukaan :D). Okei, eli ei katsota. Keskitytään nyt Tinttiin turskanperkeet vieköön!

Hahmot. (Ei! En voi olla vetämättä P&F:ää tähän mukaan!) Lempihahmoni on ilman muuta Kapteeni Haddok, tuo suorapuheinen ja (juoppo) merimies. Ja mitä olen gallupeja seuraillut, tämä näyttää olevan valtavirta vähän kaikkialla, eikä ihme. Tintti on, kuten sanottua, mikkihiirimäinen tyyppi: aina oikeassa, aina niin hyveellinen, puhdas ja nuhteeton pikku pentele. Yksiulotteinen hahmo kerta kaikkiaan! Kapteeni on sentään inhimillinen kaikkine vikoineen. Ja ah, miten hänen kielenkäyttönsä hellii korvaani :D. Milou on taas yksinomaan ärsyttävä rakki (kaikki ovatkin varmasti tietoisia siitä tosiasiasta, etten oikein pidä koirista), slapstick-hahmo, jonka suurimmat urotyöt ovat kissojen hätyyttely, viskin juonti ja ylenmääräinen kohellus. Niin, pelastaahan se Tintin aina silloin tällöin tai kuljettaa Tuhatkaunon armasta sateenvarjoa pitkin Geneven katuja (ja on se aina joskus myös syötävän suloinen). Tämä Tuhatkauno muuten kuuluu myös Tintti-lemppareihini. Niin totaalisen höpsähtänyt miekkonen :D.  Ne hänen väärinkuulemisensa ovat asioita, joille jopa minä takuuvarmasti nauran. ”Ei, ei suinkaan, tämä on neula.”, ei hitsi, mikä ukko! Alan vaan ihmettelemään, mikä ihme ajaa rauhantahtoisen tiedemiehen aina kehittelemään tuhovempeleitä autotallissaan/jossain ihqussa työpajassa? Waldemar Hegesippus Äyrämö Ossianinkin linna pullistelee kaiken maailman juttuja, joita hän ei ikinä uskalla käyttää.

Alan nyt listaamaan Pikojen ja Tinttien eroavaisuuksia ja yhdenmukaisuuksia. (Ja nyt on huomioitavaa, että Tintti on tosiaan Pikoa vanhempi (peräti 8 vuotta). Tosin jos katsotaan eroa minun tuntemaani Pikoon (ensimmäiset jutut olivat aika erilaista touhua) ja Tinttiin, aikaeroa on vieläkin enemmän.) Monet yhdenmukaiset jutut kuuluvat sarjojen genreen: seikkailuun, joten puhdasta matkimista ei liene paljoa. Jos sitäkään.

JATKUU...

SKK&AK Salapoliisi Conan - tarkempaa analyysiä

En ole manga-ihmisiä. En ainakaan tunne olevani. Tämä johtuu varmaan suurimmalti osin perhetaustasta ja kasvatuksesta (mutta toisaalta: eihän meidän perheessä hyväksytä Aku Ankkaakaan...) ja loppu siitä mangavyörystä, joka ylä-asteen aikana rynnisti markkinoille, eikä muusta puhuttukaan kuin manga, manga, manga, japani, japani, japani, mikä pisti minut ulkoisesti vastahankaan koko genreä kohtaan.Ok, olen lukenut monia mangasarjoja puhtaasta mielenkiinnosta tai tylsistymisestä, mutta ne eivät vain ole napanneet samoin kuin eurooppalainen sarjakuva. Olen pitänyt joistakin (Full Moon, Emma <3) ja loput ovat olleet täysin yhdentekeviä, mutta luettavia (Dragon Balls, One piece). Olen vain tuntenut olevani noissa niin ulkopuolinen ja mitääntietämätön: kulttuuriset erot vaikuttavat, tarinan rytmitys ja ruutujako ovat perinteistä franco-belgialaista sarjakuvaa vapaampaa ja yltiötaiteellista. Enkä erota eri manga-genrejä toisistaan (saatikka edes muista niiden nimiä).

Länttään tähän spoilerimerkin, vaikka lyhenteen SKK pitäisi se jo tuoda esille.

Tämän lyhyen taustoituksen jälkeen voidaankin siirtyä itse asiaan. Eli siihen perinteiseen ongelmaan: mitähän lukisi? Bamsea ei jaksa, Mustanaamio on jo luettu (ja se pihteisen trikoosankari lopettaa hommat...), Aku Ankka rämpii suossa, eikä lähikirjastoista löydy enempää Yoko Tsunoja tai Natashoita (Rubiinitkin on jo menneet!). Katse siirtyi siis mangahyllylle, josta pienen emminnän jälkeen valkkasin käteen Salapoliisi Conanin, sarjan, josta minulla oli yksi (karmaiseva!) lukukokemus yläasteen ajoilta. (Luin myös nostalgisuuden nimissä pari Ranma 1/2 (mitä soopaa!), Hopeanuolta (ihme touhua :D) ja Teiniagentti Lunaa (jossa piirrustus ja juoni olivat mitäänsanomattomia)). Ja nyt olen parin viikon verran pohtinut mikä ihme tuossa sarjassa minua niin koukuttaa.

Katsotaan juttua kriittisesti: pääjuoni ei ole kovin kummoinen ja se saataisiin nopeasti kerrottua (mitä järkeä on oikeasti tehdä jotain 60 osaa muutenkaan??Haloo!) Yey! Hakatkaa ne häiskät! Ja ne yksittäiset murhamysteerit, vaikka eivät (vielä) toistakaan pahasti itseään, saavat harvemmin mielenkiinnon herämään oikeasti. Ehkä ne toimisivat paremmin pikkuhiljaa luettuina, eikä yhtäsoittoaviiskytpokkariamulleheti -tyyliin ahmittuna, mutta minkäs teet :D. Huomaankin seuraavani mieluummiin niitä mysteerejä A: jotka vievät pääjuonta eteenpäin edes jollakin tasolla tai B: joissa päähahmo(t) ovat selkeästi mukana tapahtumissa, eikä vain ulkopuolisena ratkaisijana (lue: ovat hengenvaarassa tai piknikillä). Pikkuetsivien jutut ovat myös mukavia sen takia, ettei Conanin tarvitse jatkuvasti turvautua siihen pihteisen äänenmuuntimeen (joka on ehkä koko sarjan suurin klisee), vaan mysteerit saadaan ratkaistua jollain luovemmalla metodilla. Unohdin aivan mainita, että kaikki mysteerit eivät tietenkään liity murhiin. Mukana on vähän kaikenlaista bussikaappauksista ja kidnappauksista aarteidenetsintään. Kaikkia tapauksia leimaa kuitenkin se ikuinen vihjeiden etsintä ja ratkaisu.

Syy löytyy varmemmin roolituksesta. Tunnustan, että olen totaalisen pihkassa sarjan hahmokavalkadiin (mutta älkää kysykö nimiä, en muistaisi niitä kuitenkaan). Suurin osa vakihahmoista on riemastuttavan pähkähullua porukkaa pelihullusta FBI-englanninopettajasta Shininchin (ja tämäkin nimi piti pölliä kirjasta -.-) äidin pimeyden ruhtinatar -tempauksiin. Vaikkei sarjassa olekaan selkeää staattista ryhmää (jos sitä nassikoiden etsiväryhmää ei lasketa), kunkin mysteerin kokoonpano saa aikaan joukossa tyhmyys tiivistyy ja jalostuu neroudeksi -riehan, joista pidän niin kovasti (hyvänä vertailukohtana toimii Disneyn Atlantis, jonka porukka kyynisine kuuluttajineen ja peruspseudo-kokkeineen on hulluudessa vertaansa vailla. Ja siksi pidän siitä niin kovasti. Ryhmä, jonka jokainen jäsen on jollain tavalla kajahtanut, on ~ symppis, mahtava, nautittava. Hahmot toimivat yksittäin, mutta olivat parhaimmillaan puhaltaessaan kaheluutensa yhteiseksi voimanlähteeksi. Siinä on kuulkaas poveria!). Kirjavasta hahmovalikoimasta (pitääkö mangoissa oikeasti olla näin julmettu määrä erilaisia tyyppejä?) nostan esille ne henkilöt, jotka tietävät Shinichi/Conanin salaisuuden (tai joiden arvelen sen tietävän). Tämä piirre tuo mielestäni kiinostavampaa jännitettä hahmojen välille (varsinkin, kun asiaan vihkiytymättömiä on läsnä), kuin se normaali henkilöllisyyden salailu. Ja mitä järkeä salaisessa identiteetissä oikeasti on, jos sitä ei voi paljastaa kenellekään? :häh:

Juonen aukoista ja hahmojen epäuskottavasta käytöksestä voisikin sitten paasata ikuisuuden. Pääpaino on enimmän aikaa juonessa ja monimutkaisten murhalavastusten ratkaisemisessa. Sen seurauksena ryhmä ala-asteelaisia kakaroita saa rellestää vapaasti verisillä murhapaikoilla (ilman että kukaan huolestuu lasten psyykestä tai siitä, että nämä sotkevat todisteet), murhattujen omaiset ovat yltiörauhallisia, päähenkilöt osuvat murhapaikoille liian usein (sama ongelma Nummelan ponitallissa, mutta ilman murhia), murhia tehdään minun kannalta katsoen pikkusyistä (tyyppi tuhosi vahingossa yhen filmin kohtauksen kolme vuotta sitten, siksi tapoin sen) tai sitten murhaajilla on älyttömän hyvä syy ja murhatut oli ihan paskoja tyyppejä. Murhat ovat myös poikeuksetta jonkun omaisen/toverin tekemiä, eikä ulkopuolisia murhaajia ole tarvinnut jahtailla. Ja ne murhien lavastukset ja alibien monimutkaisuudet O.o. Jos minä olisin niin välkky, että pystyisin suunnittelemaan ja toiteuttamaan jonkun tuollaisen murhan, niin en uskoisi jääväni kiinni noin helposti (tai sitten Conan vetelee asiayhteyksiä päästään, minä en ainakaan pysy niissä selityksissä kärryillä. Phoo, osa perustuu lisäksi japanilaisiin sanaleikkeihin, joissa yksi viiva ei merkkaa minulle mitään.).

"Nukkuva Kogoro" on minusta yksi sarjan pahimmista failauksista: tyyppi siis oikeasti nukkuu. Nukkuu! Suu ei liiku, häiskä rötköttää velttona ja selän takana kakara mokeltaa ratkaisua rusettiinsa. Ja kukaan ei huoma mitään. Ei edes Kogoro itse O.o. Kaikenlaisia sitä poliisivoimiin pääseekin...siis Dubontin ja Dubondin lisäksi... En ymmärrä myöskään sitä ehdotonta sääntöä, ettei Conan voi kertoa henkilöllisyyttään Ranille. Siis jos hän paljastuu ja kaikki hänen kanssaan tekemisissä olleet henkilöt tapetaan sen organisaation toimesta, niin mitä vattua se auttaisi vaikkei Ranilla ole hajuakaan asiasta? Kun sitä kertomatta jättämistä perustellaan juuri sillä, että Conan saattaisi muut vaaraan. Mutta hänhän saatta jo, mitä ihm..sillä touhutaan? Alan olla väsynyt...

Ah, nyt on sarja käsitelty ja pureudutaan hetkeksi animeen. Kyllä vain! Minä olen katsonut animea! (Ennen urputusvyöryä, kyllä, tiedän, että Muumit on anime ja kyllä, tiedän, että Alfred J. Kwak  luetan myöskin animeihin (niin kuin kaikki muukin Japanissa animoitu), mutta näiden sarjojen juuret ovat kuitenkin Euroopassa, enkä itse laske niitä anime-animeiden joukkoon.) Japanilainen kulttuuri on minulle outoa, ja se, että jostain sarjakuvasta tehdään sen seitsemänsataa animejaksoa ja 14 elokuvaa on minusta tosi, tosi outoa. Animeista minulla on paha mennä sanomaan yleisesti mitään, mutta Conaneiden katsominen oli jo kulttuurishokki sinänsä. Aivan kuin manga poikkeaa rakenteellisesti eurooppalaisesta sarjakuvasta, myös animella on suuria eroja länsimaiseen animaatioon verrattuna. Ehkä se on myös tottumiskysymys: aluksi randomit taustajytät huvittivat, loppupuolella niitä ei enää huomannut. Kyseisen animen rakenne on suoraan sidoksissa mangaan. Ja arvatkaas, tykkäsin siitä. Viime vuosina tuijotellessani tökerösti tehtyä Spirou et Fantasio -animaatioita kiristelin hampaitani hahmojen ulkonäolle ja juonien yksinkertaistamisille ja suoranaisille muutoksille (huonompaan suuntaan). Nyt conan-animea katsoessani, huomasin suureksi tyydytyksekseni, ettei juonia oltu muuteltu lainkaan. Jopa leikkaukset ja rajaus noudattelivat mahdollisimman pitkälle mangan vastaavia kohtia.

Mutta ei. Kerran sarjakuva, aina sarjakuva. Kaikesta huolimatta pidän sarjakuvaa parempana. Liikkuvat kuvat menettivät jotain sarjakuvan tenhosta ja tunnelmasta. Animessa tietyt kohtaukset menivät niin nopeasti ohi, kun mangaa lukiessa niissä saattoi viivytellä rauhassa ennen seuraavalle sivulle menemistä (Olenhan tunnettu siitä, että voin jämähtää tuijottamaan jotain näennäisen normaalia ruutua useiksi minuuteiksi. En etsi yksityiskohtia tai mitään, joko hahmon asento, ilme tai ruudun yleinen tunnelma on vain niin pysäyttävää.) Katselin eilen peräti yhden elokuvankin (numeron 13, kun se oli kuulemma paras) ja koko ajan sitä katsellessa mietin: voi vehnä, miten upea sarjakuva tästä olisi tullut! Tietyllä tapaa pidän siitä, että hahmot, joista pidän valloittavat muitakin taiteenaloja kuin vain animaation/sarjakuvan, mutta lopputuloksena päädyn aina samaan tulokseen: suutari pysyköön lestissään. Sarjakuvahahmojen on niin tuskallisen vaikea irtautua sarjakuvamaisuudestaan ja näyttää syyt animaation tarpeellisuuteen (siis mitä animaatiossa voi tehdä, mitä sarjakuvassa ei), siitäkin huolimatta, että mangan ja animen raja on hyvin häilyvä.

Tästä kaikesta huolimatta huomaan jääneeni koukkuun sekä mangaan ETTÄ animeen. Animea on jotenkin vaivatonta seurata, verrattuna mangaan. Hahmojen äänistä en tosin pitänyt lainkaan. Ja kun japania en osaa (ensimmäisiä kertoja kun kuulen sitä tällä syötöllä) ei erottanut sanoja toisistaan, enkä äänenpainoja tai äänen tunteiden määrää (jos ymmärrätte). Animaationa liikket olivat ihan kelvollista jälkeä, taustojen tyyli oli muista yhteyksistä tuttua. Enkä joudu odottamaan tiettyjä osia kirjastosta, kun voin katsoa ne animena kotona, kätevää :D (vaikka aion siltikin lukea ne mangana heti kun saan käsiini. Kunhan nyt sain juonen selville.)

Ja niin, Conan on söpö, pentele vieköön >:D