Tarinoita, joille ei löydy kuulijaa

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Hullua mainontaa

Täysksylitolipurkka, jonka maku muuttuu!

Fazer esittelee ensimmäisenä Suomessa purkan, jonka maku muuttuu pureskeltaessa. Eikä siinä vielä kaikki: Fazer-purukumien tapaan uusi Xylimax Flow (25 g) on 100-prosenttisesti ksylitolilla makeutettu. Koe, kuinka maku muuttuu hedelmäisestä lime-cactuksesta raikkaaksi mentholiksi. Muista napata viisi palaa päivässä, jotta saat päivittäisen ksylitoliannoksesi. Hinta noin 1,15 €.
Toimituksille: Uusia ksylitoliaiheisia kuvituskuvia liitteenä.

---------------------------------------------------------------------

Vau? Ihanko totta? Luullakseni kaikki purkat ovat olleet tähän asti sellaisia.  Ensiksi, kun laitat purkan suuhun, se maistuu ihan äklövahva -joltain, pureskelun aikana maku pehmenee ja muuttaa muotoaan saaden uusia vivahteita kunnes katoaa kokonaan. Tällöin purkkamassa on myös parhaimmillaan purkkapallojen puhaltelua varten. Mitä niin erikoista makua muuttavassa purkassa on? Tuo Fazerinkin uutuuspurkka lopettaa sen maistumisen taatusti jossain vaiheessa.

Ja mitä hedelmäistä on limetissä ja kaktuksessa?

maanantai 13. syyskuuta 2010

SKK - Kaspar Keskiyö

Kävin eilen Keskustan Antikvariaatissa. Löysin sieltä puuttuvan osan Luupää-sarjaani: Osa 3 - Myrskyn silmät. Nyt puuttuu enää osa 6 - Vanhan miehen luola. Ja sitten siellä oli Pellonreuna <3 tadaa!
Tärkein syy, miksi kerron tästä on kolmas löytö, sarjakuva, joka (kummalla tavalla) ei ole yleisessä tiedossa, enkä itsekään ollut kuullut siitä mitään tätä ennen. Yllättäen myös Kvaakissa tiedettiin sarjasta hyvin vähän, wikipedia ei ollenkaan. Ja tämähän on tietenkin:
Kaspar Keskiyö
- Suomennettu kolme albumia neljästä (sarja jäi alunperinkin kesken ja tekijät suuntasivat puuhansa muihin projekteihin) ja ne muodostavat aika selvärajaisen trilogian Keskiyön valtakunnasta (sille on jopa kartta! Olen mielikuvitusmaakartta-friikki!)
  1. Taikanaamion salaisuus - lainattu Kaijonharjun kirjastosta
  2. Yön saalistajat - ostettu heräteostoksena Keskustan Antikvariaatista, ensimmäinen minkä luin (lähdin sen jälkeen kiirellä nettiin tarkistamaan kirjastojen tilanne ja - kiljaisin riemusta, sillä)
  3. Kuivien kyynelten prinssi - oli lainattavissa myöskin Kaijonharjusta!
Sarja on outo sekoitus raakuutta ja lapsenomaista fantasiaa. Taikamaailma, joka kauneutensa alla on kammottavalla tavalla kieroutunut ja ristiriitojen repimä. Ihmiset, jotka valjastavat maailmaa omien tarpeidensa ja oman maailmansa kaunistamiseen, taikamaailman asukkaiden kapina ja jokaisessa piilevä julmuus. Kasparkin oli alunperin 8 v ihmispoika (hieman järkytyin tuosta tiedosta), kunnes löytää ihmisten maailmassa taikanaamion ja auttaa tätä pääsemään takaisin Keskiyön maailmaan. Samalla saa sitten naamion (joka oli poika ennen naamioksi muuttamistaan) olemuksen ja henkilöllisyyden. Yh, hieman psykoa tosiaan. (Ja Kaspar on PAHUKSEN söpö)
Huomatkaa taustan häkissä hulluna hohottava kansleri D'Eno
Piirrostyyli on aika mustanpuhuvaa ja ilmeikästä. Se tuo oudolla tavalla mieleen Tintin, varsinkin Kasparin itsensä hahmossa. Mutta ei pelkoa: tyyppi ei ole Tinttiä nähnytkään ja on paljon tätä moniulotteisempi ja syvempi persoona, jo aivan oman taustansa takia. Lisäksi on kiintoisaa seurata Kasparin henkistä kasvua uuden kehon ja tilanteen mukaisesti sodan ja murhasyytöksien keskellä. Sekä suhdetta ihmisiin ja Keskiyön maan alkuperäisiin asukkaisiin. Kasparhan on näiden rajalla alun perin ihmisenä, nyt maagisen maailman asukkaana.

Lapsille en tätä sarjaa uskaltaisi suositella pelkästään sodan julmuuksien takia. Maailma muutenkin on jo tarpeeksi ahdistava alistettuine hahmoineen ja taivalla kiitävine harakkoineen (ja samalla uskomattoman kaunis ja kiehtova). Sikäli ihme, että kirjastossa Kaspar on lastenhyllyssä. Hitsi vieköön, jos olisin tätä pienenä lukenut olisi jäänyt aikamoiset traumat. Nesteet, millä kovetetaan olentoja naamioiksi ja ikäjäädyttäjät ja salamurhat ja kaikki eivät kuulu lastensarjakuvaan. Mutta ilmeisesti kirjastoissa, kuten muuallakin sarjakuva mielletään ensisijaisesti lasten kulttuuriksi ja tuollaisella piirrosjäljellä/tyylillä se kyllä näyttää lapsekkaalta, vaikkei sisältö sitä ole.

SKK - Tim ja Tom

Laillinen kirjastovalinta tekee tehtäväänsä ja tutustuttaa minua uusiin sarjoihin vanhojen loppuessa. Natashaa ja Yoko Tsunoa pitäisi olla vielä jäljellä, mutta missä himpskatin kirjaston toimipisteessä, sitä en tiedä. Viime perjantaina lainailin sitten Maria Isotalon tutkimuksia, joka muuten on hyvä salaliittosarjakuva (100% suomalaisten tekoa) ja Tim ja Tom -nimistä periranskalaista seikkailusarjaa.

Tim ja Tom

Jokin tässä jutussa ei vakuuta minua. Juonissa ei ole mitään vikaa, osa dekkarihenkisistä tarinoista on oikeasti hyviä (se unimanipuloija-matsku on aika karmaisevaa...) ja piirrostyyli sitä Pikosta ja Fantasiostakin tuttua pottunokkaa. Mutta ne hahmot:


Tim on paksu ja karvainen, Tom paksu ja karvaton. Lisäksi tyypit syövät koko ajan. Ääh. Ensimmäisenä tulee mieleen jokin papparaisseikkailu. In the other hand on hyvä, että lihavahkoille hahmoille saadaan omaa, nokkelaa sarjakuvaa, mutta reipastahtisessa juonessa se tuppaa tuntumaan naurettavalta. Ja tuo muuheva parta :D. Minulle hahmot vain näyttäytyvät liian koomillisessa valossa tarinoiden tasoon nähden.

Tim ja Tom ovat muuten voimasuhteiltaan aika tasapainossa. Koska sarja tarvitsee yhden päähenkilön, miellän sen automaattisesti Timiksi. Mutta ero näiden kahden välillä ei ole lainkaan niin selvä ja paljon pienempi kuin esim. Asterixissa ja Obelixsissa, Tintissä tai P&F:ssä (joissa olen samaa asiaa pohtinut). Ehkä nyt löytyi se aito kaksi päähenkilöä-sarjis?

Tässä on Hra Shock

Mikä juupeli tätä pahista vaivaa? Luuleeko se oikeasti näyttävänsä vetävältä tai tyylikkäältä smokissa ja kypärässä? En tajua. Jos haluaa pysytellä tuntemattomana, luulisi niitä parempiakin naamanpeittäviä jutskia löytyvän. Tuo ei ole edes kieroutuneella tavalla kammottavaa. (Ja miten hän pystyy polttamaan tuota savuketta?)

Muuten Shockissa ei ole mitään vikaa. Pääpahiksissa vaan ärsyttää yleisesti se, että polut sankareiden kanssa risteävät aivan liian monta kertaa, kunnes niistä tulee suoranainen pakkomielle. Eikä pahis siltikään saa ikinä sankaria nalkkiin.

Ja Tim ja Tom tuntevat presidentin henkilökohtaisesti? Okei. Mitä ihmeen miekkosia he siis ovat? Salapoliiseja? Agentteja? Tarvitsen ammatin!

EDIT//: Kvaakkia selaillessani tuli eteen seuraava tieto: Alkuun Tif seikkaili yksin ja parrakas Tondu tuli mukaan hieman myöhemmin. Ja kuitenkin yllä veikkailin Timiä siksi pää-päähenkilöksi. Tämän mukaan pää-päähenkilö onkin Tom ja voimasuhteet fifti-fifti, maailmassa rauha ja jättimäinen musta aukko etelänavalla. Merci!

AK - Babar

Olen viettänyt viimeiset kolme päivää tapittamalla Babaria. Boksin metsästämisessä meni kohtuu kauan, se kun oli jo ehtinyt loppua kaupoista (netti- ja normaali), joten hoidin pahinta nostalgianälkääni Youpparin englanninkielisillä (ja osin ranskankielisillä) jaksoilla.

Muistaako kukaan, mitä olen sanonut Pienestä talosta in the prairie? Jotenkin samanlainen tunnelma/sekahedelmäkeitto on Babarissakin nähtävillä: On pelottavia jaksoja(jakso 12), oikeasti ahdistavia jaksoja (jakso 15:sta en hevillä katsoisi toiste), täydellisiä hulluttelujaksoja(näitä on liikaa!Jakso 36, Jakso 28), seesteistä fiilistelyä ja armotonta keuhkaamista. Suomenkielisiin ääninäyttelijöihin piti pitää pienoisen totuttelukauden enkunkuuntelun jälkeen, mutta voin vapaalla kädellä sanoa dubbauksen olevan laadukasta ja suurimmalti osalti parempaa kuin alkuperäinen (mikäli alkuperäinen sitten oli se englanti). Varsinkin pikku Isabellan vauvaääni sulatti sydämen: kukkuluuluu, mitä kuuluu? Aww, miten suloinen olento!

Muutenkin hahmot ovat loistavia! Ja pelittävät yhteen täydellä laidallisella. Pomelo ja Korianteri (joo, anteeksi :D Pompadour ja Kornelius) ovat kaikessa inhimillisyydessään ja protokollaisuudessaan hulvaton parivaljakko (tai kolmivaljakko Trubadurin liittyessä seuraan) Babarin itsensä pitäessä naruja käsissä tyynen rauhallisena. Kuninkaallinen jälkikasvu taas huitelee omia teitään lapsille tyypillisten uhmakausien ja en-kyllä-ikinä-leiki-tuon-kanssa viidakossa (joita en kyllä muista omassa lapsuudessa kokeneeni). Ja jos minulta kysytään, pidänkö enemmän sarjan menneisyyteen liittyvistä jaksoista, vai tosihetkessä tapahtuvista, vastaisin epäröimättä, että menneeseen. Oikeasti, vaikka palatsin pyöritystä on niin armottoman huvittavaa seurata ja kakarat on söpöjä, minua kiehtoo enemmän se aika, kun Babar oli nuorempi ja joutui tekemään nykyhetkeen vaikuttavia päätöksiä (plussana, se norsu on suloisempi ilman syöksyhampaita..). Huomioitavaa on, miten erilaiseksi Seleste on muuttunut lapsuusaikojen rasavillistä ja voimakastahtoisesta esilläolijasta leppoisaksi ja taustatukea antavaksi perheenäidiksi. Babar ei taas ole muuttunut kovinkaan paljon (hitsi vieköön, miten joku voi olla noin naivi! B: Ei minua kukaan halua syrjäyttää/siepata, usko jo! Joo, ei takuulla...pikkukuningas...x3), mitä nyt on vanhemmiten rajoittanut seikkailun pää asiassa tarinointiin ja allekirjoitusten jakamiseen.

Sarjan pahiksena hyörii tietenkin Kntuli..äh..Konduli..ÄRH! Konsuli Ratakses, vaikka kieltäydyn asettamasta häntä arkkipahiksen tahi pääpahiksen asemaan. Ratakses ei ole minusta paha hahmo. Paremminkin isoegoinen pullistelija, joka tuntee itsensä, mutta haluaa esittää kansalaislle kovempaa. Ratakses ei ole sillä tavoin julma tai kieroonkasvanut kuin vaikka AJK:n Korppi, vaan pohjimmiltaan pehmo rymyäjä. Ei sillä, ettei hänestä uhkaavuuttakin tarvittaessa löytyisi: tyyppi, joka pitää otteessaan puolta viidakon kuninkaista ja viis veisaa toisten kasvimaista voi olla totinen uhkakin. Ja toisaalta, tosi pahiksen tuntomerkkeihihän kuuluvat vastustajasta tehdyt figuurit ja tiit, joita on kiva muksia/heitellä kun elämä ahdistaa. Mistä kaupasta sellaisia saa?

Siinä missä Babar ja Ratakses eivät muka suostu tulemaan toimeen keskenään, kuningasperheiden rouvat ja sarjan loppupuolella lapset ovat hyvä pataa. Sarjassa on yllättävää (hyvin positiivisella tavalla), että ns. sankari ja pahis liittoutuvat tuon tuostakin yhteisten etujen vuoksi. Ne miehet :D heti toisiaan piikittelemässä. Suurta hupia tuottaa esimerkiksi jakso 33 - My dinner with Rataxes, jossa perheenpäät lähtevät kaksistaan etsimään lapsia vanhoista, romahtamispisteessä olevista hyökkäystunneleista upean kartan avulla. On huvittavaa seurata, kuinka Ratakses tuntee loputonta tarvetta päteä Babarin kustannuksella - hällä väliä, mihin hetkellinen pätemisen näyttely sitten johtaa. Sarvikuonon uho ei vaan saa syrjäytettyä sitä tosiasiaa, että Babar on maltillisempi ja parempi johtaja. Ja tämä Ratakses ikävä kyllä tietää.

Ratakses: Pitäisikö minun vain istua ja odottaa, että Babar ratkaisee ongelmamme?!
Neuvonantaja: Se on hyväksi havaittu konsti...

Myös sarjan sivuhenkilöt ovat muikeita tapauksia. Se norsuarmeija-kompanja, jaksossa 23, jolle kaikki tehtävät ovat liian pieniä; ja Selestenkylän esimerkillinen palokunta, joka hälytyksen sattuessa ryntää sekunneissa vaikka sarvikuonomaahan hokien Missä palaa, missä palaa, missä palaa??? Ei elämä, mitä veikkosia! Myös rouva Ratakses on ehdottomasti tutustumisen arvoinen hahmo kaikessa junttimaisessa kauneudentavoittelussa ja kulttuurirakkaudessaan. Hieman iinestävä miehenpompottelija ja justiinamainen kaapin paikan näyttäjä.

Boksin katselun aikana aloin tietenkin maantieteen opiskelijan roolissa pohtimaan huomaamattani viidakon nopeasti nousevaa elintasoa ja siitä koituvia ongelmia (joille irvailtiin jaksossa 38). En mahda mitään sille, että kallistun piirretyissä aina sen yhteiskunnallisen ja kestävän kehityksen tason tarkasteluun (sama vika Alfredin kanssa. Siinä vaiheessa kun valaat alkoivat kiistelemään kasvihuoneilmiöstä, minulla petti pokka). Norsut ja sen myötä suurin osa viidakkoa kokee vain niin järisyttävän rakennemuutoksen ihmisten oppien kautta. Tuntuu uskomattomalta, että toimiva ja hyvinvoiva yhteiskunta nousee tyhjästä vain yhden sukupolven aikana, varsinkin kun lauman johdossa on alle teini-ikäinen elefantti. Siinä on pojalla unelma. Mikäs siinä. Babar on viisas johtaja, vaikka joutuukin usein tasapainoilemaan eri vaihtoehtojen kanssa ja sortuu tekemään vääriä ratkaisuja. Ja se ikuinen protkollaviidakko ei auta asiaa yhtään... Pomppis, onko se oikeasti noin vaikeaa? (Lampurin pohjalta: on se.)

Sarja tuntuu kuitenkin vähän lössöltä. Mitään pahaa ei oikeasti tapahdu sitten alkupään norsunmetsästysten ja viidakkopalojen. Babarin maailma on vain niin uskomattoman seesteinen, että tulkkaan nurkissa silloin tällöin hyörivät pahaenteiset varjot ja kiikarit marjapuskissa automaattisesti joksikin harmottomaksi erehdykseksi. Pomppadour ja Kornelius ovat kyllä näkevinään vaaroja kaikkialla, mutta totuus on sitten... yyh. Siepatkaa se norsu edes kerran, jookosta joo? -.- Tai oikeastaan jaksot 4 ja 30 edustavat sitä synkempää puolta. Aleksanterin epätoivo käärmeen purtua Lorea hyökyy vähän liikaakin ulos näyttöruudulta. Ja se jakson 11 flyygelipainajainen oli karmiva. Mutta kokonaisuudessaan sarjalta puuttuu se todellisen elämän ja vaaran tuntu, jota jäin vähän kaipaamaan isällisten opetuksien seuraksi.

EDIT//: Panen oman juttuni vastapainoksi erään blokin Babar-linkin. Olen kirjoittajan kanssa monista asioista yhtä mieltä ja juttu on upeasti kirjoitettu. Samasta paikasta löytyy myös disney-laulu-joulukalenteri, joka on hyvin avaava...
http://missinglink.kadon.net/2010/nostalgiaa-babar-norsujen-kuningas/

AK - Matka maailman ympäri 80 päivässä

Lasten Piirretyt -Kampanja jatkukoon!

Matka maailman ympäri 80 päivässä lukeutuu niihin 80-luvun lastensarjoihin, joita en muista omasta lapsuudestani. En oikeastaan tiennyt koko sarjan olemassaoloa ennen sitä kuuluisaa suomi24:sta, jonne Alfred-huumassani ajauduin väittelemään jostain ihmeen asiasta jonkun ihmeen kanssa.

Sarja perustuu siis Julies Vernen samannimiseen seikkailukertomukseen, jossa hra Phileas Fog lyö vetoa ja sen seurauksena reissaa maailman ympäri 80 päivässä. Alkup.kirjaa en tunne, joten en osaa sanoa sen ja tv-sarjan eroavaisuuksista muuta kuin sen, että Tico on sarjaan keksitty hahmo.

Toisin kuin vaikka Babarissa, jonka hahmot ovat syviä ja eläväisiä, MMY80:n pääpaino on selkeästi matkassa ja seikkailussa. Hahmot ovat yllättävän yksiulotteisia ja heitä pystyy kuvailemaan aika helpolla muutamalla adjektiivilla. Symppiksiä ja uskottavia he kyllä ovat, ei pelkoa, mutta hyvin kaavamaisia ja ikään kuin hahmoteltu yhden ominaisuuden ympärille: Phileas Fog, leijonanhahmoinen herrasmies ( englantilainen); Passepartout, isännälleen uskollinen (ja hiukan tyhmä) kissapalvelija (ranskalainen); Tico, suulas ja aina nälkäinen hiiri (espanjalainen); Romy, lääkinnällinen, mutta muuten mitäänsanomaton torniprinsessa (intialainen) jne.. tajusivathan kaikki mitä ajan takaa?

Se seikkailu onkin sitten sarjan parasta antia ja ehdotonta huippumatskua. Pidän hurjasti matkakertomuksista, liikkeelläolosta, uusista paikoista ja kulttuureista. Täsmäkulttuuria tästä nyt on turha hakea, suurin osa matkalla esitettävistä maista on aika stereotyyppisiä, mutta kyllähän lastensarjalle sen antaa anteeksi. Melkein jokainen jakso alkaa kuitenkin Lontoosta ja paikan tapahtumia hetken tutkailtuaan siirrytään Fogin matkaseurueen mukaan. Mielestäni hieno ja näppärä idea rauhoittaa hieman muuten niin hektistä menoa. Fogin matkaa seurataan kuitenkin tiiviisti Lontoon lehdistön ja Reformiklubin parissa ja Lontoon tapahtumien mukaan ujuttaminen kesken jaksoa rikkoisi jo muutenkin rönsyilevää juonta liiaksi.

Hahmot pelittävät hyvin keskenään, toistensa puutteellisia ominaisuuksia täydentäen. Henkilöt ovatkin parhaimmillaan ryhmänä (joka kasvaa vaan matkan aikana): jokainen saa suunnilleen saman verran ruutuaikaa ja tekemistä, turhia hahmoja ei paljoa näy. Ehkä ainoa nipotuksen aihe muuten mukavassa hahmokavalkadissa on sarjan pääpahis, Transver -susi, joka ensimmäisestä jaksosta lähtien hehkutelee ihme silmäänsä joka ikisessä käänteessä. Olin kypsä rosmoon jo ennen Intiaa. J O K A  I K I S E S S Ä jaksossa se sudenroikale vannoo varmalla äänellä että Matkasi päättyy tähän! tai Minäkin olen vielä mukana. tai Tästäpäs et enää selviäkään, Phileas Fog. Hattua pitää kyllä nostaa Transverin sinnikkyydelle, mutta ~ kun se ei saanut kerta kaikkiaan mitään aikaan. Tyhjää uhoa ja silmänvilautusta koko mies! Lisäksi susi sekoili päävastuksensa kanssa (Phileas Fog) Honkongista eteenpäin ja keskittyi ainoastaan Passepartoun ja Ticon kiusaamiseen. O_o Fogiahan sen olisi pitänyt kyykyttää! (suurta hupia&järkytystä aiheuttivat miekkosen alkumatkan valeasut, jotka olivat naispuolisia. Mielessä alkoi vilkkua kirkkaana yhtälö Transver=Transvestiitti)

Paljon paremman vastuksen Herra Leijonalle antoi mielestäni porukkaa takaa-ajavat poliisit Fix(nokkela niuho) ja Buli(tyhmä raukkis), jotka koettivat saada Fogin pidätetyksi luulemastaan pankkiryöstöstä. Njoo, heidänkin takaa-ajonsa oli pelkää onnetonta sähläystä ja vajaata matkakassaa, mutta he sentään lopulta onnistuivat tavoitteessaan. Lisäksi se juottokohtaus Honkongissa oli piristävää uutuutta lastensarjassa. Ja Fixin laulu on ihan räkämahtava!

Niin tosiaan, ne laulut. Alkulaulu varsinkin on aivan mahtava. MMY80p on siitä erilainen sarja, että taustamusiikkeja on hirveän vähän. Suurimman osan ajasta taustalla soi joko alku- tai lopputunnari, myöhemmin mukaan tunkee jokaiselle hahmorykelmälle ominaisia musiikkeja (poliiseille se banaani-jytä, Fogille alkuintro, Passepartout&Tico = vislaa vaan jne..). Suurta närästystä allekirjoittaneelle aiheuttivat laulukohtaukset, joissa hahmot hyppelivät typerän näköisinä laivan kannella/junassa/viidakossa tehden tyhmiä mukamastemppuja ja taustalla soi joku iloinen laulurenkutus. Näiden ajaksi painuin aina muualle :D Sarjan kunniaksi on sanottava, että loppua kohden nämä kohtaukset paranivat ja muuttuivat uskottavimmiksi ja nautittavimmiksi (tai sitten minä vain turruin niiden kaikenkattavan kauheuden edessä...)

Taidan listata tänne vain negatiivisia asioita. Boksi on kotona lainassa, eikä tapahtumat ole enää niin tuoreessa muistissa. Vain ne ikävät asiat jäävät päähän. Ehehhe? Oikeasti sarja, varsinkin muutama viimeinen jakso on upeaa seurattavaa ja imaisee mukaansa täysillä. Sarja on tosiaan aika nopeatahtinen. Koko ajan seurataan kelloa ja puhutaan aikatauluista ja päivän myöhästymisistä, juostaan kiireellä ja hurjastellaan, että ehditään seuraavaan jatkopaikkaan. Tunnelmaltaan sellaista perusseikkailua: iloista ja pahuksenmoisen optimistista vouhotusta. Normaalia synkempinä voisin listata jakson 9 (Romyn pelastaminen), jossa tutustutaan Intian viidakkoheimon rovioihin ja jakso 22 (pakkasessa), jossa matka keskeytyy hetkeksi lumiaavoille Ticon sairastuessa. Myös kaksi viimeistä osaa (Viimeinen juna Lontooseen & Päivästä kiinni) ovat sarjan ehdottomia helmiä ja tarjoavat lisäksi odottamattoman loppuratkaisun (vaikka sen olikin jo kalastanut esille youpparista&suomi24:lta).

Suomen dubbaus on tehty hyvin ja huolella, niin kuin silloin oli vielä tapana. Minun katselunautintoani häiritsi alussa vain muutama sama ääninäyttelijä AJK:n kanssa. Sen seurauksena sain muun muassa totaalisen naururemakan, kun Passepartout paljastui Jarmo Koskeksi ja Tico Harri Hyttiseksi: Alfred ja Von Pallas! Eivoiollatotta! xD (tämän jälkeen kesti moonta jaksoa, ennen kuin aloin oikeasti kuulemaan Passepartoun Passepartouna ja Ticon Ticona.)

Mutta suosittelen ehdottomasti tutustumaan. 17 euroa postikuluineen cdon.comista ei minusta ole paljoa 6 DVD:n boksille. Ja kyllä tuolla hinnalla saa ehdottomasti vastinetta rahoilleen.

Tadaa!

Ihka ensimmäinen kirjoitukseni ihkati ensimmäiseen blogiini. Jonne tuskin kukaan eksyy ihmettelemään...

Sain vain äkillisen blogintekotarpeen, hölpöteltyäni ensin feikkarissa riittämiin. Ja onhan 18 vuoden korkea ikä ja nopea netti riittävät suositukset tähän urakkaan. Olen aina pelännyt tietsikoita...

Tarkoitukseni on kirjoitella tänne vähän kaikesta. Pää-asiassa arvosteluja ja suosituksia eri jutskista, tai sitten vaan pohdintaa ja hölpötystä, joille haluaisi kuulijoita, muttei löydä. Se nähdään.

Mareliini