Joululoman alettua olen päätynyt takaisin kirjallisuuden pariin monen vuoden tauon jälkeen. Aika listata kriteerejä, jotta saisi valittua Sen Oikean kirjaston tarjonnasta.
Aika monet (siis melkein kaikki) tykittävät fantasian alla, niin minäkin. Se oma mieltymys ja kyky löytää oikeat kirjat ja täydellinen tarina kehittyy kuitenkin eteenpäin. Suoraan kaikesta fantasiaan liittyvästä en pidä, enkä toisaalta teilaa muista kirjallisuuden lajeista kuin kauhukirjallisuuden. Pienestä pitäen olen ollut hyvin herkkä vähän kaikelle ja yläasteella kaverin (nykyisen kämppiksen) olan yli silmäillyt Kingin tarinat saivat jättämään sen vähäisenkin epävarmuuden pariviikkoisten painajaisten muodossa taakseen.
Vaadin hyvältä kirjalta oikeastaan sitä samaa, mitä vaadin hyvältä sarjakuvalta ja hyvältä elokuvalta: uskottavia hahmoja, uskottavia motiiveja ja näiden muodostaman tarinan. "Juoni" -sanaa käytän harvoin, sillä itse koen juonen pelkästään juoneksi, alusta päämäärään -selityskaavioksi, kun taas "tarina" kattaa sisäänsä kaiken, erilaiset tasot, hahmokehitykset, tunnelman ja ne juonet. Pidän optimistisista kirjoista. Sellaisista, joissa on oikeasti jotain hyvää ja jotain annettavaa lukijalle. Tarinan maailma saa olla synkkä ja näin usein onkin, mutta se tarinan pohjavire, kantava voima, pitää olla optimistinen tai edes jollain tavalla toivoa antava. Ja sellaiset maailmat, kuin vaikka Moersin Zamonia, eivät tällaisia ole. Lätkäisen listaan myös mukaan Abaratin, jonka eri kellonaikaa kuvastavat tuntisaaret ovat kyllä kiehtova idea, mutta maailman ollessa joko viheliäinen ja kurja tai kaunis ja petollinen, ettei komea kuvituskaan sitä pelasta. Minulle tulee epämukava ja masentunut olo kirjoista, joissa sankari/päähenkilö vain pakenee tai taistelee jatkuvasti tietään halki vihamielisen ympäristön, ilman mitään mahdollista lepopaikkaa, sillä tarinan maailma on niin täydellisen juonitteleva ja mätä, ettei sellaista löydy. Sellaiset sarjat kuin vaikka Stravaganza (jossa ongelmia voi aina paeta Talian maassa Bellezaan tai sitten tähän omaan ulttuvuuteemme) tai Abhorsen (jossa turvapaikkoja saadaan kaupungeista) ovat tälle lukijalle paljon miellyttävämpää seuraa, vaikka esim. Abhorsen vetää juonen paljon synkemmäksi ja epätoivoisemmaksi kuin Zamonia koskaan.
Mutta miksi juuri fantasia? No juuri sen takia!(jos nuoruuden kapinaa ei oteta laskuun): se on niin kaukana tästä maailmasta. En ole ikinä jaksanut innostua hikisistä nuortenromaaneista, joissa yläasteikäiset tytöt vonkaavat miestä ja itkevät sen tosirakkauden perään joissain masentavissa urbaanimaisemissa. Fantasian puolella huomaan rakastuvani paitsi hahmoihin ja tarinaan, myös siihen maahan, jonka kirjailija on loihtinut näkyville. Suurin osa fantasiamaista on luonnollisesti kliseistä mättöä velhoineen ja matkaajineen, mutta kliseet eivät ole minua liki koskaan haitanneet. Jokaisesta eteen tulleesta maasta on aina löytynyt jotain uutta ja mielikuvituksellista ideaa. Taikuus on aina kiehtovaa, vaikken sitä itseisarvona fantasian puolella pidäkään. Joihinkin maailmoihin se sopii, toiset ovat parempia ilman. Fantasiaan kuuluu kuitenkin niin paljon muuta kuin mystisiä elikoita tai jostain voimansa ammentavia taikavoimia (tästä Universumien Tomu on hyvänä esimerkkinä. Vaikka Tomun voikin tulkita jonkinlaiseksi "taikuudeksi" ja tarina vilisee puhuvia jääkarhuja ja suomalaisia noitia, eivät ne nouse missään kohti suureksi tarinalliseksi elementiksi, vaan pysyvät visusti Lyran maailman erikoismausteena itse sen elämää suuremman seikkailun vallatessa tilaa.), että pelkkä niiden perässä ravaaminen ei johda minnekään.
Pidän kovasti ihmissuhdekirjoista. Se on osin huvittavaakin näin surkean nimimuistin omaavalle ihmiselle, mutta nautin erilaisten sukulaisuussuhteiden selvittelemisestä. Ja mitä enemmän hahmoja, sen mukavampaa. Minua harmittaa suuresti, että aloin kutsumaan yhtä älyttömän paksua ja mielenkiintoista intian kastijärjestelmän ja sukupuiden ylle kietoutuvaa kirjaa lyhyesti Lata -kirjaksi sen päähenkilön mukaan. Nyt en kai saa sitä enää koskaan käsiini, kun en tiedä sen oikeaa nimeä, enkä kirjailijaa (joku intialainen se oli...). Fantasian puolelta löytyy reippaasti hyviä ihmissuhdesotkuja, mutta muukin kelpaa. "Tosimaailmaan" sijoittuvat kertomukset tuntuvat vain niin kovin latteilta fantasiapuolen huikeiden maailmojen ja maisemien jälkeen. Toisaalta rakastan, rakastan, rakastan Pientä suklaapuotia sen ihailtavan kuvailun ja kirjoitustavan vuoksi. Ja onhan kirjan maailma (leppoisa ranskalaiskylä) aitoudessaan herttainen.
Huumorikirjoja luen mielelläni. Lastenkirjallisuus on selkeää ja suloista (ja onko koskaan keksitty vetävämpää supersankaria kuin ihanainen Kapteeni Kalsari?) Timo Parvelan Ella -sarja on varsinkin vanhemmissa osissaan loistavaa kamaa, Risto Räppääjääkin luen, vaikkei sarjan huumorilliset ansiot kahden edellämainitun tasolle ylläkään. Lastenkirjallisuutta luen yleisestikin mielelläni, pää-asiassa mutkattomien tarinoiden, kauniin kuvituksen ja värien vuoksi. Useamman kuin kerran on joku ihan peruslastenkirjalta näyttävä teos päässyt yllättämään ja koskettamaan. Ja voi sitä nostalgian määrää, kun viimein rohkaistuin etsimään käsiini Pelottoman pienen pöllönpojan, lempikirjani vuodelta 1993, kun minä jokeltelin vaipoissani Someronkodissa ja mummi luki tarinaa yhä uudelleen leikien samalla punaisella korppikotkapehmolelulla. Lastenkirjallisuudessa käsitellään yllättävän synkkiä ja ajankohtaisia aiheita ja viimeistään (söpö) persoonallinen kuvitus iskee jalat alta.
Yksi syy, mihin kiinnitän huomiotani ja joka saa minut rakastumaan kirjaan kuin kirjaan lajityypistä riippumatta on kielenkäyttö. Olen usein kertonut mieltymksestäni kuvailevaan, pohdiskelevaan ja sanoilla leikkivään kieleen, jonka selvimpiä esimerkkejä edustavat mm. Leena Krohn, Paulo Coelho ja Kate DiCamillo. Pohdiskelevan ja eloisan tekstin tuottaminen on vaikeaa, mutta sen lukeminen on suuri nautinto. Jos vertaa vaikka Desperon tarua Jalon Nummelan ponitalliin (joka btw oli lempisarjani ala-asteella), ero kielessä ja sen käytössä näkyy selvästi toisen ollessa viihdyttävää ja toisen suunnilleen kököintä tekstiä ikinä koskaan. Joidenkin (kämppikseni) mielestä liiallisen rönsyilevä ja kuvaileva kieli tekee tekstistä vaikeaa lukea, mutta minä olen jääräpäisesti erimieltä. Ne luovat tarinaan aivan oman ulottuvuutensa ja tiivistävät lukijan suhdetta tekstiin. Ne panevat lukijan eläytymään tarkemmin, jättävät aukkoja täyettäväksi ja yllättäviä, itsestäänselvyyksinä pitämiä asioita pohdittaviksi.
Kirjastossa en ole vieläkään siirtynyt lasten ja nuorten osastolta aikuisten puolelle. En ainakaan vakinaisesti. Joitain kirjoja (pää-asiassa historiallisia romaaneja) on sieltä tullut lainattua, mutta jotenkin tuntuu, etteivät ne pelkät ihmiskohtalot kiinnosta läheskään yhtä paljon kuin fantasiaan tukeutuvat tarinat. Pyrin kuitenkin olemaan kokeileva ja ennakkoluuloton (sikäli kuin pystyn tältä liian pelottava kirja -kammoltani).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti